maanantai 30. joulukuuta 2013

Serengetin salametsästäjät - nuorten seikkailukirja

Tähän väliin - ennen kuin jälleen jatkan safaritarinaani - kerron juuri julkaistusta uusimmasta nuortenkirjastani muutaman sanan,  koska se perustuu juuri näihin omiin kokemuksiini Serengetissä ja Ngorongorossa. Tietenkin siis vain eläinten ja itse safarin osalta. Toki kirjan seikkailujuoni on fiktiivinen, joskin siinä mielessä todellinen, että salametsästys on tälläkin hetkellä Serengetin suurin ongelma.

Tässä kirjan esittelyteksti:

"Alma pääsee isovanhempiensa mukana Afrikan safarille Tansanian Serengetiin ja Ngorongoroon, unelmiensa matkalle. Afrikan savanniluonto tarjoilee parastaan - leijonia kosketusetäisyydellä, uskomattoman kauniin leopardin pentuineen, valtaisat gnu-, seepra- ja puhvelilaumat, sirot gasellit, ylväät kirahvit, vakaasti ruohotasankoa tallustavat norsulaumat ja monia muita kiehtovia eläimiä.

Serengeti on maailman tunnetuin ja merkittävin eläinsuojelualue. Siellä on maailman suurin suureläinyhteisö, kun ruohonsyöjälaumojen vuotuinen Suuri vaellus kiertää Serengetissä. Tällöin liikkeellä on peräti 2 miljoonaa eläintä. Ruohonsyöjien kintereillä väijyvät suurpedot, mutta vieläkin tuhoisampia ovat salametsästäjät. He surmaavat vuosittain kymmeniä tuhansia eläimiä. Sarvikuonot on jo tapettu käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon. Norsuja surmataan syöksyhampaiden vuoksi levittämällä syanidia juomapaikoille. Aseistetut salametsästäjät ovat hengenvaarallisia. He eivät kaihda käyttää aseitaan myöskään ihmisiä vastaan.

Uhkarohkealla öisellä yksinäisellä kävelyretkellään Alma huonolla onnella joutuu tekemisiin salametsästäjien kanssa. Hän päätyy salamatkustajaksi näiden maasturiin. Pelastuakseen Alman on lähdettävä jalkaisin vaeltamaan petoja kuhisevalle savannille. Siellä hän kohtaa upeat riehakkaat gepardit. Neuvokkuudellaan Alma selviytyy seikkailustaan ja samalla paljastaa salametsästäjien rikolliset puuhat.

Kirjan kuvaamat tapahtumapaikat ovat todellisia. Safarikuvauksen taustana on kirjoittajan henkilökohtainen safarikokemus. Kirjassa on erittäin runsas värivalokuvakuvitus. Seikkailun ohella kirja toimii myös safarikuvauksena ja tarjoaa lukijalleen monipuolisen tietoannoksen savannieläimistöstä. Lisäksi kirjassa käydään Oldupaissa, 2 miljoonan vuoden takaisilla ihmissuvun syntysijoilla."

Olen siis poiminut nuortenkirjaan parhaita paloja safarimatkastani. Kirjan 1. painos on julkaistu vain e-kirjana. Aika näyttää tämänkin kirjan osalta, syntyykö siitä joskus myöhemmin myös painettu versio. Valitettavasti värikuvakirjan painattaminen on "tuhottoman kallista". Toisaalta en haluaisi myöskään jättää kuvia pois, koska haluan kirjoissani välittää myös tosiasiatietoa nuorille lukijoille ja mikäpä olisi sen varmempaa kuin valokuvat todellisilta paikoilta.



Jatketaan ensi vuoden alkupuolella safaritarinaa.

30.12.2013
Matti Uurinmäki

torstai 19. joulukuuta 2013

Afrikan safari 11 - Serengeti - Salametsästäjän maalitaulu

Salametsästys rehottaa niin Serengetissä kuin muilla suojelualueilla. Valitettavasti. Sitä paitsi sen väitetään jopa lisääntyneen. Kunnon tilastoja ei taida olla - eikä ehkä tällaisesta toiminnasta voikaan olla. Eräissä selvityksissä kerrotaan, että Serengetinkin alueella tapetaan vuosittain jopa kymmeniä tuhansia eläimiä! Se on uskomaton määrä.

Lähes sukupuuttoon hävitettiin suippohuulisarvikuono, joka luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi. Nykyisiä jäljellä olevia yksilöitä pyritään vartioimaan yksilötasolla.

Nykyisin turhan salametsästyksen pääkohde on norsu. "Turhan" siksi, että tarkoitus on saada irrotettua vain syöksyhampaat. Liha jää käyttämättä. Norsua ei siis metsästetä ravinnoksi, vaan sen syöksyhampaiden vuoksi. Kerta kaikkiaan älytöntä vastuutonta rikollista touhua.

Kyllä norsun syöksyhampaat ovat komeimmillaan sen kantajalla suupielissä:


Pääosin salametsästyksen tarkoitus lienee lihan hankinta ravinnoksi. Toivottavasti, sillä se on sentään ymmärrettävämpi peruste kuin pelkästään syöksyhampaiden irrottaminen. Salametästäjät ovat raakoja. Kovia ovat myös riistapoliisien otteet. Yhteenotoissa ei armoa anneta ja tulitaisteluissa kuolee niin salametsästäjiä kuin poliiseja.

Eläimiä surmataan monin tavoin. Ehkä kaikkein vastuuttomin tapa on levittää juomapaikkojen veteen syanidia. Siinä kuolevat tietysti kaikki juomaan tulleet eläimet. Täysin riippumatta siitä, että salametsästäjät kenties haluavat vain yhden norsun syöksyhampaat. Kuolleiden lihakin lienee käyttökelvotonta, kun eläimet on tapettu myrkyttämällä. Ehkä turistien ei varmuuden vuoksi kannata ravintoloissa kuitenkaan valita listalta impalaa...

Serengetissä on norsuja varsin runsaasti. Niiden on siellä hyvä elää seuduilla, jonne salametsästäjät eivät uskalla tulla. Esimerkiksi Seroneran lähettyvillä, jossa safarilaisia liikkuu runsaasti. Safariautoista norsut eivät juurikaan välitä, vaan kulkevat omia polkujaan:






Yleensä norsulaumaa johtaa suuri vanha naarasnorsu, matriarkka. Aina perheen pienimmät eivät malta pysytellä jonon keskellä, vaan (ihmislasten tavoin) pyrkivät lauman keulille:


Serengetissä voi ihailla sekä pieniä että suuria norsuja:




Vanhat isot urosnorsut kulkevat yleensä yksinään:



Norsun kanssa voi joutua myös silmätysten, mutta toivottavasti silloin on safariautossa, joka tarjoaa edes jonkinlaista suojaa. Tosin auto tuskin kestäisi norsun hyökkäystä, jos norsu todella vihastuisi. Ärtyessään norsu on hengenvaarallinen. Kuvan norsu oli kuitenkin laumaansa johtava rauhallinen matriarkka ja pureskeli kulkiessaan välipalaa:



Suomen kenties arvostetuin ja tunnetuin Tansania-asiantuntija Olli Marttila kirjoitti ensimmäisistä Tansania-kokemuksistaan kirjan Norsuja tiellä! Tuo kirja tuli väistämättä mieleen, kun ajelimme Serengetin safariteillä:




19.12.2013
Matti Uurinmäki














keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Afrikan safari 10 - Nyanin leiri Serengeti Seronera

Leiripaikkamme Seronerassa, sen pohjoisreunalla, oli nimeltään Nyani, mikä swahilinkielellä tarkoitti paviaania. Alueella oli useita muitakin leirintäalueita vieri vieressä. En osaa arvioida, mille laatutasolle Nyani asettui.

Yritimme ehtiä leiripaikalle ennen uhkaavaa sadetta, mutta emme onnistuneet, koska leopardihavainto vei odotettua enemmän aikaaa. Myöhästyminen ei juurikaan harmittanut, koska siihen oli tuo mainitsemani erinomainen syy. Kun illan jo tummetessa pääsimme leirialueelle, oli ukkoskuuro juuri huudellut sen. Hieman surkealtahan se näytti, kun maa ei ollut ehtinyt vettä vielä nielaista, vaan se virtaili siellä pikku puroina:



Pian kokkimme kuitenkin sai ruohikolle teltan pystyyn ja pääsimme aloittelemaan ensimmäistä safari-iltaa. Käytössämme oli samanlainen retkikupoliteltta kuin oli ollut Kilimanjaron vaelluksella, joten tilanne oli varsin tuttu. Teltta oli kooltaan tarkoitettu 3-4 hengelle, joten kaksi siihen mahtui hyvin tavaroineen.


Safariperinteen mukaisesti kuljettaja ruokaili kansamme ensimmäisenä iltana, mutta muina iltoina hän ruokaili kokin kanssa keittiökatoksessa. Ruokailua varten oli suurehko ruokailukatos, jonka seinät oliva puoliksi avoimet. Valaistus oli heikonlainen, koska se ilmeisesti perustui aurinkokennoon. Niinpä ruokailu - kuten myös vessakäynnit - tapahtui otsalampun kanssa. Ryhmällämme - kuten kaikilla muillakin ryhmillä - oli mukana omat retkikalusteet eli pöytä, tuolit, astiat, keittiövälineet, kaasukeittimet jne. Kokki laitteli sapuskat keittiökatoksessa ja kantoi ja kattoi ne ruokailukatokseen kevyelle retkipöydällemme.

Kenttäoloissa ruokapöytään riitti myös kuokkavieraita. Hankalimpia olivat ruokailukatoksessa lennähtelevät rastaan tapaiset linnut, jotka olivat melko röyhkeitä. Ei tarvinnut kuin kätensä irrottaa leipäpalasta, kun se jo napattiin. Jos kokki oli kattanut pöydän odottamaan safarilaistensa tuloa ruokailuun jättäen suojakannet pois astioiden päältä, oli ruokapöydässä muutamassa sekunnissa jo liuta "rastaita". Jos ruokia oli vielä jäljellä, kun varsinaiset syöjät saapuivat, ei ollut läheskään varmaa, mikä oli siinä vaiheessa hygieniataso. Perhoset sen sijaan olivat lähinnä kiinnostavia ruokailukumppaneita, joskaan niitä ei maallikko kyennyt lajitasolla tunnistamaan:






Kuvassa oikealla ruokailukatos ja taempana keittiökatos (teltaltamme katsottuna):


Leirialueella oli kivetyt kulkureitit, joista olikin hyötyä, kun sade sattui kastelemaan maan liejuiseksi (kuva on otettu aikaisin aamulla, minkä vuoksi on hämärää):


Leirialueella oli vessarakennus, joka ainakin miesten puolella oli varusteltu tyypilliseen tapaan "reikä lattiassa" -tyyliin. Aivan matalapohjaisilla lipokkailla sinne ei ollut syytä mennä... Vesi vessaa ja peseytymistä varten ajettiin tankkiautoilla säiliöihin. Peseytymiseen taisi olla vain kylmää vettä - tai siis "afrikanlämpöistä". Myös keittiökatoksella oli oma säiliönsä.

Toisena safaripäivänämme tulimme lounastauolle leirintäalueelle (kolmantena olimme sen verran etäällä, että mukana oli eväät). Lounaan jälkeen oli hyvä tilaisuus myös hieman lepäillä:


Samalla saattoi ihailla leirintäalueella pyrähteleviä lintuja, sillä ne tietysti olivat uusia tuttavuuksia:

Tuliperäkutoja (Dinemellia dinemelli):



Liitolepinkäinen /Eurocephalus rueppelli) ja loistokottarainen (Lamprotornis superbus):



Akasiatoko (Tockus deckeni), joka taisi olla peräti harakkaa hieman suurempi:



Yleisnäkymä Nyanin lerintäalueelta teltaltamme katseltuna:



Nyanin toteemi (Nyani kuitenkin tarkoitti paviaania eikä puhvelia):



Tällaisella safariautolla liikuimme. Kuva on otettu lähtötunnelmissa, kun neljäntenä safaripäivänä kuljettajamme pakkaa autoa paluumatkaa varten:


18.12.2013
Matti Uurinmäki

tiistai 17. joulukuuta 2013

Afrikan safari 9 - Leopardi, Serengetin hiipivä kissa

Erinomainen, suorastaan satumainen onni, saatteli meitä Serengetin safarilla. Siltä meistä ainakin tuntui, sillä heti ensimmäisenä päivänä - jo ennen kuin ehdimme perille edes leiritukikohtaamme - pääsimme leijonien lisäksi ihailemaan vieläkin tavoitellumpaa kissaa - leopardia!

Tietenkin päädyimme leopardin luokse jälleen kuljettajamme radiopuhelimella saaman vinkin kautta. Siellähän tuo uskomattoman kaunis kissapeto makaili kaikessa rauhassa puun haaralla. Aivan juuri niin kuin olimme tottuneet Avara luonto -ohjelmissa näkemään. Afrikan savannin idylliä täydellisimmillään:




Oli ilta tulossa, joten kiiruhdimme leiripaikallemme. Tuttavuutemme leopardin kanssa ei kuitenkaan jäänyt tuohon yhteen kertaan. Seuraavana päivänä paremmalla ajalla palasimme katsastamaan tilannetta.

Silloin selvisi, että leopardilla oli myös pentu. Se ei ollut siinä samassa puussa, jossa leopardiemo itse oli aikaansa viettänyt. Olisiko syynä turvallisuus vai joku muu, mutta leopardi piti pentua eri puussa. Kun tulimme paikalle, siellä puussa pentu kökötti odottamassa emoaan, jota ei näkynyt paikalla.

Ihailimme siinä pentua - useamman safariautollisen toimesta -, kun alkoi kuulua ihastuneita huudahduksia naapuriautoista. Käännyimme mekin katsomaan vastakkaiseen suuntaan. Siellä ruohikossa heilahteli jokin paksu pystyssä huiskiva "kepakko". Se osoittautui täplikkääksi hännäksi, joka rauhallisesti kaarrellen lähestyi safariautoja. Leopardiemo oli palaamassa saalistusreissulta:


On jotenkin outoa, että savannin eläimet eivät näytä lainkaan pelkäävän autoja eikä niissä olevia ihmisiä. Ei voisi kuvitellakaan, että koti-Suomessa joku metsän peto - esimerkiksi ilves tai karhu - kaikessa rauhassa ja luottavaisuudessaan tallusteli autojen ja ihmisten keskelle.

Näin kuitenkin tapahtui Serengetin savannilla. Leopardiemo tuli suoraan autojonon luokse. Sen "kotipuu" oli ajouran toisella puolella. Niinpä leopardi aivan tyynesti - näennäisesti meistä ja autoista mitään piittaamatta - pehmein kissamaisin askelin käveli autojen välistä ajouran ylitse:


Saalista leopardilla ei ollut. Niinpä se ei mennyt pentunsa luokse nytkään, vaan suuntasi "omalle" puulleen. Pentu ehkä toivoi saavansa jotain suuhunsa, sillä se päätti laskeutua alas puusta ja jäi sitten puun juurelle ruohikkoon piiloon.

Leopardin pentu laskeutui puusta:




Voimakkaalla, mutta notkealla loikalla emo itse kapsahti oman puunsa runkoon. Kynnet tarrasivat puun kylkeen. Saman tien se jatkoi toisella loikalla runkoa ylös:




Vain pari sekuntia, niin leopardi oli makkarapuun oksalla. Se oli puussa kuin "kotonaan" - ja niinhän se tietysti olikin, siis kotonaan. Puusta leopardi sentään vaivautui yhden katseen luomaan autojonoon. Ilmeisesti toivoi näiden lähtevän muille maille, että se saisi ryhtyä viettämään päivälepoa jaksaakseen tehdä illan tullen uuden saalistusreissun.



Leopardi on uljas, kaunis kissa. Todellinen silmänilo ja innoituksen aihe safarilaisille, mutta saaliseläinten kannalta tämä hiipivä kaunotar on perin perin vaarallinen. Nähtyämme leopardin totesimme, että safarimme onnistuminen oli jo varmistunut. Oli kannattanut tulla Serengetiin!


17.12.2013
Matti Uurinmäki

maanantai 16. joulukuuta 2013

Afrikan safari 8 - Serengetin lempivät leijonat

Serengetin kansallispuiston ja Ngorongoron suojelualueen rajaa ei maastossa huomaa paitsi tien kohdalla, jossa on miehittämätön kaariportti. Eläimet tietysti saavat ja myös ylittävät suojelualueiden rajan, missä haluavat. Sekä Ngorongoroon että Serengetiin menevien safarilaisten tulee ilmoittautua valvonta-asemilla ja maksaa puistomaksu. Yleensähän tämän hoitavat safarikuljetuksia järjestävät paikalliset yritykset. Niin meidänkin tapauksessa. Ngorongorosta Serengetiin tultaessa kirjautuminen tapahtuu Naabissa, johon on Serengetin rajalta kymmenisen kilometriä matkaa. Ennen kuin on kirjautunut ja hoitanut maksut, ei saisi kansallispuistossa tehdä safariajoa. Puistovartijat saattavat puuttua asiaan ja siitä seuraa suuria hankaluuksia.

Naabin jälkeen tie jatkuu suoraviivaisesti kohti Seroneraa:


Tie Seroneraan olisi hyvinkin yksitoikkoinen, jos välillä ei olisi eläimiä. Onneksi on. Matkalla ohitetaan mm. Simba-kopjet. Serengetin savannilla on harvakseltaan pieniä ja vähän suurempiakin kalliokukkuloita, joilla lisäksi tyypillisesti on myös aikojen saatossa pyöreiksi kuluneita irtolohkareita. Näitä kalliokukkuloita nimitetään kopjeiksi. Sana tarkoittaa "pientä päätä".

Simba-kopje:


Simba on swahilia, joka on Itä-Afrikan pääkieliä useammassa valtiossa. Tansaniassa se on virallinen ykköskieli. Simba tarkoittaa leijonaa - kuten kaikki Tarzaninsa lukeneet tietävätkin. Huomasitteko muuten yllä olevassa kuvassa simban? No, ei se mitään. Emme mekään olisi huomanneet, ellei kuljettajamme olisi antanut vinkkiä. Tässä zoomattu kuva simba-kopjen laelta:


Simba-kopje oli siis taas nimensä mukainen. Simba-kopjella asusteli myös paviaanilauma, johon kuului kaiken ikäisiä ja kokoisia paviaaneja:






Seronera on Serengetin keskuspaikka. Siellä on puiston hallintoon ja valvontaan liittyviä rakennuksia. Lisäksi siellä on useita eritasoisia majoitusvaihtoehtoja - upeista lodgeista vaatimattomiin leirintäalueisiin. Meidän majoituspaikkanamme ja safariajojen tukikohtanamme tulisi olemaan vaatimaton leirintäalue ja telttamajoitus. Seronerassa on myös lentokenttä, joten safarille voi tulla myös lentämällä.

Ennen leiripaikalle saapumista kuljettajamme sai radiopuhelimella vinkin ja niinpä kaarsimme katsastamaan leijonapariskuntaa. Kaiken kaikkiaan näimme kolmen päivän aikana Serengetissä leijonia ainakin viidestä eri ryhmästä, todennäköisesti useammastakin. Seroneran seudulla on siis runsaasti leijonia.

Tämä leijonaryhmä oli pieni, sillä siihen näytti kuuluvan vain uros ja naaras. Ne makailivat ruohikolla, ilmeisesti kylläisinä ja muutoinkin elämäänsä tyytyväisinä.


Perheen herra ei välttämättä ollut ihastunut meidän tuijotteluumme. Mielestäni ilmeessä on jotain kyllästynyttä ärtyisyyttä:



Naarasleijona luuli joko meitä hammaslääkäreiksi tai sitten muuten halusi meidän muistavan, millaista purukalustoa siltäkin löytyi:



No, olkaa kuin kotonanne. Niin me ainakin olemme, urosleijona totesi ja ryhtyi lemmiskelemään puolisonsa kanssa:



16.12.2013
Matti Uurinmäki











Afrikan safari 7 - Serengeti - Suuri vaellus

Yksi maailman merkittävimmistä luonnontapahtumista on Tansanian ja osin Kenian savanneilla tapahtuva ruohonsyöjälaumojen vuotuinen Suuri vaellus (Great migration). Suuressa vaelluksessa ruohonsyöjät seuraavat sadekauden kulkua - tai oikeammin sadekauden synnyttämää vihantaa ruohoa.

Talvikaudella helmi-maaliskuussa laumat ovat Serengetin eteläosissa, jolloin sadekausi on siellä. Sieltä laumat myötäpäivään Serengetin keskuksen ympäri kiertävät sadekautta seuraten. Serengetin keskuksen Seroneran länsipuolella ne ovat touko-kesäkuun vaiheilla ja jatkavat Keniaan Masai Maran suojelualueelle. Masai Marasta laumat jälleen (Suomen) syksyn tullen kaartavat etelään takaisin Tansaniaan Serengetin ja Ngorongoron suojelualueen rajaseudulle, siis Serengetin itäosiin. Vähitellen laumat vuoden vaihteeseen mennessä valuvat Serengetin kaakkoisosiin ja vuotuinen ympyrä sulkeutuu.

Netistä tietysti löytyy runsaasti aineistoa Suuresta vaelluksesta. Tässä eräs netistä lainattu karttapiirros:


Kartan alkuperäinen sivusto löytyy täältä.

Safarimme aikaan helmikuussa Suuri vaellus oli siis melko lailla Ndutun suunnalla, mutta myös Seroneraan menevän päätien varressa Naabin luona. Naabi sijaitsee Ndutusta pohjoiseen päätien kohdalla. Seronera, Serengetin keskus, lentokenttineen on keskellä Serengetiä. Kuten kuvio osoittaa, Suuri vaellus kiertää Seroneran ympäri. Seroneran alueella on runsaasti eläimiä, mutta ne kuuluvat pääosin Serengetin paikallaan pysyviin populaatioihin.

Suosittelen safarin suuntaamista sellaiselle alueelle, jossa pääsee ihailemaan ja ihmettelemään Suurta vaellusta. Vaikka eläimiä näkee niin Ngorongorossa kuin Serengetissä - ja varmasti kaikilla suojelualueilla - runsaasti ilman Suurta vaellusta, niin mikään ei kuitenkaan korvaa sitä kokemusta, jonka Suuri vaellus tarjoaa. Siinä pääsee itse sisälle siihen luonnonnäytelmään, joka on tuttu niin monista television Afrikka-luonto-ohjelmista.

Parhaan yleiskuvan Suuresta vaelluksesta saisi, jos pääsisi tarkastelemaan sitä lentokoneesta, sillä eläinlaumoja jatkuu avoimella savannilla taivaanrantaan saakka. Maanpinnan läheisyydestä tietysti hahmottaa vain lähimmät eläimet. Meillä oli tilaisuus seurata laumoja Serengetissä (myös) Naabi-kukkulalta, josta sai kohtalaisen käsityksen:


Suuri vaellus käsittää lähes 2 miljoonaa eläintä. Serengetin paikallaan pysyvä suureläinkanta on noin 200.000 yksilöä. Suuren vaelluksen liikkuessa Serengetissä suureläinten määrä siis kymmenkertaistuu. Suuren vaelluksen aikana Serengetissä on maailman suurin suureläinyhteisö.

Serengetin kaakkoiskulmalla Ndutussa, joka on Serengetin ja Ngorongoron suojelualueen rajaseutua, ajelimme eläinlaumojen keskellä. On yksinkertaisesti todettava, että sanoin on vaikea kuvata sitä tunnelmaa ja kokemusta, kun ympärillä joka suuntaan on eläimiä lähes vieri vieressä silmänkantamattomiin. Se on itse asiassa varsin epätodellisen tuntuista.






Suuren vaelluksen eläinlaumat muodostuvat pääosin muutamasta ruohonsyöjäeläimestä. Ylivoimaisesti eniten - noin 2/3 eli noin 1,25 miljoonaa - niistä on gnuantilooppeja. Toiseksi suurin ryhmä ovat seeprat. Lisäksi vaellukseen osallistuu merkittäviä määriä thomsonin- ja grantingaselleja. Lisäksi Suuren vaelluksen eläinten joukossa voi nähdä esimerkiksi muita antilooppeja ja puhveleita. Laumojen kintereillä liikuskelee petoja - leijonia, leopardeja, gebardeja, hyeenoja -, mutta pedot ovat pääosin paikallaan pysytteleviä populaatioita. Ne vain käyttävät ohi valuvaa Suurta vaellusta herkutteluunsa - ja varautumiseen yltäkylläisyyttä seuraavaan niukkuuden aikaan, kunnes Suuri vaellus jälleen vuoden kuluttua on heidän asuinseudullaan.

Gnu on melko "romuluinen" antiloopiksi eikä sitä juuri voi kauniiksi mainostaa. Gnuilla oli mukanaan juuri syntyneitä vasoja (vasikoita), jotka ovat paljon emoaan "söpömpiä":




Seeprat muodostivat omia pienryhmiään valtavien gnulaumojen keskelle:



Siroja thomsoningaselleja on runsaasti mukana Suuressa vaelluksessa:


Lähes samanvärinen on grantingaselli, mutta selvästi suurempi:


Naabin tienoilla bongasimme vaellusryhmästä myös lehmäantiloopin, jolla on hieman erikoisempi sarvivarustus:



Päivisin täplähyeena kavereineen tyytyi omalla pesäkolollaan vain seurailemaan saalislauman liikehdintää. Illan tullen oli helpompaa ryhtyä ruoan hankintaan. Suuren vaelluksen aikana oli, mistä valita,




16.12.2013
Matti Uurinmäki